Hämeenlinna - muistolaattojen kaupunki
Muistot jalustalle
Kullakin ajalla on omat sankarinsa, joiden koetaan olevan muistamisen arvoisia. Muistomerkit liittyvät yhteisön identiteettiin ja niiden pystyttäminen on usein herättänyt laajaa julkista keskustelua. On pystytetty monumentteja itsenäisyyden, aatteiden ja politiikan vuoksi sekä patsaita kaunistamaan ympäristöä. Paikallishistoriaa on tehty tunnetuksi myös muistolaattojen avulla.
Muistomerkkien pystyttämistä pidetään yleisesti länsimaisena ja erityisesti Ranskan suuren vallankumouksen (1789) synnyttämänä ilmiönä. Vallankumoukselliset olivat pyrkineet hävittämään perinteisen kuningasvallan ja säätyjärjestelmän, mutta heidän tavoitteensa kariutuivat. Kun vanhoilliset piirit pääsivät jälleen valtaan, nostettiin vanha kuningasvallan aika kirjaimellisesti jalustalle. Sen muistomerkeistä tuli suojelua vaativaa, yhteistä ja kansallista kulttuuriperintöä. Muistomerkkien välittämä viesti vakiintui tietynlaiseksi: niiden tarkoitus oli säilyttää ja suojata yhteisön identiteettiä.
1800-luku oli Keski-Euroopassa, erityisesti Saksassa ja Italiassa, kansallisen heräämisen ja monumenttien aikaa. Suomessa otollinen tilanne muistomerkkien pystyttämiselle syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suuriruhtinaskunnassa elettiin silloin liberaalimpaa poliittista kautta. Taloudellisen, poliittisen ja henkisen nousun ilmapiirissä huomiota kohdistettiin kansallisen kulttuurityön sankareihin. Kansalla katsottiin olevan suorastaan velvollisuus osoittaa kiitollisuutensa henkisiä isiään kohtaan.
"Isänmaa on yksi, mutta suurmiehiä on kolme"
Suomessakin muistomerkit todistivat sekä korkeakulttuurin että kansansivistyksen laadusta. Katsottiin, että vain korkea kansallinen kulttuuri kykenee tuottamaan suurmiehiä ja vain sivistynyt kansa ymmärtää arvostaa heitä muistomerkkejä pystyttämällä. Muistomerkkien toteuttajana oli harvalukuinen sivistyneistö, joka pääsi helposti yhteisymmärrykseen siitä, keiden kunniaksi muistomerkkejä tuli pystyttää. Kirjailija V. A. Koskenniemi (1885-1962) on kertonut jo lapsena oppineensa, että isänmaa on yksi, mutta suurmiehiä on kolme: Kalevalan kerääjä Elias Lönnrot, kansallisrunoilija J. L. Runeberg ja valtiomies J. V. Snellman.
Sanoma, joka muistomerkillä halutaan ilmaista, on aina sidottu aikaansa. Suomen sisällissodan jälkeen mielikuvia yhtenäisestä Suomen kansasta haluttiin täsmentää, kun maa oli jakautunut valkoiseen ja punaiseen osapuoleen, voittajiin ja häviäjiin. Vain sodassa kaatuneille valkoisille pystytettiin sankaripatsaiksi kutsuttuja muistomerkkejä. Niiden välityksellä korostettiin, että sotaa oli käyty vapaussotana valtiollisen itsenäisyyden säilyttämiseksi.
Vasta talvisota yhtenäisti kansaa uudelleen ja mahdollisti punaisten toverihautojen julkisen muistamisen. Kun valtiollinen ja hallinnollinen elämä sotien jälkeen vakiintui, pystytettiin itsenäisyyden ja tasavaltalaisuuden muistomerkkejä. Huomiota saivat osakseen myös suurmiehet, joiden riveihin oli nostettu uusia hahmoja sitten 1800-luvun jälkipuoliskon.
Muistojen säilyttäminen Hämeenlinnassa
Edellä mainitut päälinjat näkyvät Hämeenlinnassakin. Pääkirkon Raatihuoneenkadun puoleisella sivustalla on muistokivi, joka on pystytetty vuonna 1929 "vapaussodassa henkensä menettäneiden" kunniaksi. Muistokivi on kaupungin ensimmäisiä. Vuonna 1929 kaupunginvaltuusto asetti myös erityisen toimikunnan, jonka tuli tehdä ehdotus Hämeenlinnasta kotoisin olevien "ansioituneiden henkilöiden muiston säilyttämisestä".
Toimikunta katsoi ansioituneiksi henkilöiksi mm. säveltäjä Jean Sibeliuksen, runoilija Paavo Cajanderin ja maaherra Otto Rehbinderin. Kun Sibelius kuitenkin kielsi asettamasta mitään merkkiä taloonsa, päätyi toimikunta toukokuussa 1932 ehdottamaan muistolaattaa kaupunginpuistoon maaherra Rehbinderin kunniaksi.
Aulangon perustajan, eversti Hugo Standertskjöldin, muistoksi ehdotettiin heinäkuussa 1933 muistolaattaa Aulangon näkötornin kylkeen. Tämän jälkeen kaupunginhallitus palasi asiaan vuonna 1938 nimittämällä uuden toimikunnan tekemään ehdotusta Hämeenlinnassa syntyneiden huomattavien henkilöiden syntymätalojen merkitsemisestä muistotauluilla. Tämä suunnitelma jäi sotien jalkoihin.
Vasta vuonna 1946 muistotauluasia pääsi jälleen esille. Tammikuussa päätettiin perustaa kulttuurilautakunta, jonka tarkoituksena oli järjestää julkiset juhlatilaisuudet sekä tehdä aloitteita ja ehdotuksia kulttuurielämää koskevissa asioissa. Se alkoi myös tutkia Viipurin taidemuseon kokoelmien mahdollista siirtämistä Hämeenlinnaan. Lautakunnan puheenjohtajaksi valittiin maisteri Reino Kuusi. Kulttuurilautakunnan neljänä ensimmäisenä toimintavuonna muistolaatan saivat kunniakseen Paavo Cajander, Uno Cygnaeus, Larin-Kyösti, Fredrik Cygnaeus, Eino Leino ja Elias Lönnrot. Jean Sibelius sai kaksi laattaa.
Muistolaattojen kaupungiksi
Eniten muistolaattoja ja -kiviä on Hämeenlinnassa paljastettu 1940- ja 1990 -luvuilla. Myös 1950-ja 60 -luvuilla hankittujen muistolaattojen määrä on suuri. Hämeenlinnasta alettiinkin 1940-60 -lukujen muistolaattabuumin johdosta puhua 
"laattojen kaupunkina". Osa tuolloin kiinnitetyistä laatoista on valitettavasti joutunut kadoksiin, kun rakennuksia on purettu. Monien 1940-70 -lukujen muistolaattahankkeiden taustalta löytyy yksi ja sama mies, asianajaja Harald Toivola.
Toivolan jälkeen, 1970-luvun jälkipuoliskolta alkaen, muistolaattoja ja -kiviä paljastettiin vähemmän. Niiden merkitystä alettiin myös arvioida entistä kriittisemmin. Eräs kritiikkiä herättänyt tapaus oli kirjailija Matti Kurjensaaren muistolaatta vuonna 1972. Lyseon rehtori Pekka Iisa kyseenalaisti tuolloin Hämeen Sanomien mielipidekirjoituksessa laattojen kiinnittämisen vielä elossa olevien henkilöiden kunniaksi. "Laatoissakin voidaan joutua inflaation tielle", hän kirjoitti ja odotti kulttuurilautakunnalta tarkempaa harkintaa vastaisuudessa.
Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten päätoimittaja Aarno "Hidu" Hietanen puolestaan ehdotti omaan provosoivaan sävyynsä muistolaattaa milloin kenenkin kunniaksi: "Onhan niitä laattoja lätkitty sellaisillekin joiden ainoana ansiona on, Hämeenlinnan kannalta katsoen, että he ovat suvainneet käydä kaupungissamme. Vaikkapa vain sukuloimassa", hän perusteli näkemyksiään.
Vuonna 1990 Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon johtaja Marja-Liisa Ripatti toi Hämeenlinnan kaupunkiuutisissa esiin toisenlaista näkökulmaa muistolaattoihin. Hänen mielestään purettujen talojen asukkaista kertovat laatat uudisrakennusten seinissä ovat merkki siitä, ettei jälkipolvi ole arvostanut sitä ympäristöä, jossa merkkihenkilö on vaikuttanut. Onnettominta hänen mielestään oli se, ettei menneiden vuosikymmenten "muistolaattavillitys" ollut pystynyt varjelemaan Hämeenlinnan historiallista kaupunkikuvaa.
Hieman yllättävä havainto on se, että 2000-luvulla on ehditty kiinnittää jo enemmän muistolaattoja kuin 1940-luvulla. Huomionarvoista on, että uusia muistolaattoja hankitaan myös paikallisten henkilöiden ja ilmiöiden muistoksi. Muistomerkkikulttuuri tuntuu olevan muuttumassa suurmiesajattelusta oman elinympäristön mikrohistorian hahmottamisen suuntaan.
Viimeksi muokattu
11.8.2009
