Mitä koulun käytävillä oikeasti kuuluu?

Syksyn aikana kouluilla on puhuttu paljon turvallisuudesta, kaverisuhteista, kiusaamisesta, ryhmäpaineesta ja siitä, miten kohdata toinen ihminen, kun ollaan eri mieltä. Samat teemat ovat nousseet esiin niin oppilaiden kuin aikuistenkin kanssa. On ollut hienoa huomata, että moni nuori haluaa keskustella vaikeistakin asioista. Kun heille annetaan mahdollisuus, he kertovat yllättävän avoimesti siitä, mikä koulussa toimii ja mikä ei. Samalla on tullut näkyväksi myös se, että osa nuorista kantaa mukanaan huolia, joita ei välttämättä huomaa päällepäin.

Viime aikoina on herännyt myös kysymyksiä siitä, millaisille viesteille lapset ja nuoret altistuvat koulun ulkopuolella. Somessa, peleissä ja erilaisissa verkkoyhteisöissä liikkuu sisältöä, joka voi vahvistaa vastakkainasettelua, syrjiviä asenteita tai hyvin mustavalkoista maailmankuvaa. Myös alueella tehdyt havainnot muistuttavat siitä, ettei tällaisia ilmiöitä kannata ajatella vain jonkin muun paikkakunnan ongelmana. Samaan aikaan on noussut esiin huolia nuorten välisistä pienistä ja isoista konflikteista. Aina tilanteiden taustoja ei tunneta riittävän hyvin, eikä nopeita johtopäätöksiä kannata tehdä. Sen sijaan meidän pitäisi uskaltaa olla aidosti kiinnostuneita siitä, mitä ilmiöiden taustalla oikeasti tapahtuu.

Yksi asia on kuitenkin noussut syksyn aikana toistuvasti mieleen. Puhumme paljon siitä, mitä lasten ja nuorten pitäisi kouluissa oppia. Harvemmin pysähdymme pohtimaan, mitä aikuisten pitäisi elämässä oppia ja päivittää. Siis ihan kaikkien aikuisten: vanhempien, opettajien, valmentajien, ohjaajien ja muiden nuorten elämässä mukana olevien. Kouluissa tehdään valtavan arvokasta työtä. Moni opettaja ja muu ammattilainen kohtaa päivittäin vaikeita tilanteita, rakentaa luottamusta, asettaa rajoja ja kannattelee nuoria eteenpäin. Samalla on selvää, että toimintatavat vaihtelevat. Jotkut puuttuvat tilanteisiin aktiivisesti, toiset ehkä varovaisemmin. Nuoren näkökulmasta sillä on kuitenkin suuri merkitys. Jos yksi aikuinen tarttuu tilanteeseen ja toinen kävelee ohi, viesti voi olla ristiriitainen.

Siksi olen viime aikoina pohtinut, pitäisikö meidän käyttää hieman enemmän aikaa aikuisten tukemiseen. Entä jos turvallisuus- ja hyvinvointityö ei olekaan vain oppilaille suunnattuja pajoja, kampanjoita tai tapahtumia? Entä jos yhtä tärkeää on se, että kouluyhteisön aikuisilla on yhteinen ymmärrys siitä, milloin puututaan, miten puututaan ja miten asioita viedään eteenpäin? Lopulta turvallinen koulu ei synny yksittäisestä hankkeesta, työpajasta tai toimintamallista. Se syntyy ihmisistä. Siitä, että lapset ja nuoret kokevat tulevansa nähdyiksi. Siitä, että aikuiset toimivat yhdessä. Ja siitä, että vaikeistakin asioista uskalletaan puhua ääneen sekä tehdä tarvittavia tekoja.

Ehkä juuri siinä on tämän syksyn tärkein oppi ja muistutus: turvallisuutta ei rakenneta vain lapsille ja nuorille. Sitä rakennetaan yhdessä heidän kanssaan, mutta ennen kaikkea myös meidän aikuisten kesken.

Syysloma tarjosi hyvän hetken hengähtää, ja samalla myös pysähtyä pohtimaan, mitä voisimme tehdä vielä paremmin lasten ja nuorten arjen tukemiseksi. Ainakin itse aion palata näiden kysymysten äärelle:

Millaisia viestejä me aikuiset omalla toiminnallamme välitämme?

Olemmeko valmiita pysähtymään myös oman toimintamme äärelle, emmekä ainoastaan nuorten?

Miten varmistamme, että jokainen lapsi ja nuori kokee tulevansa nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi?

Ja uskallammeko puuttua silloin, kun tilanne sitä vaatii?

Kirjoittaja: Sini Viljamäki, projektikoordinaattori, Kohti turvallisempaa arkea -hanke