Paljon puhetta, enemmän kuuntelua

Läheiseni työskentelee pysyvästi ulkomailla ja sai siellä aivan hiljattain vakavan sairauskohtauksen. Lähdin hakemaan häntä toiselta puolelta maailmaa ja raskaan evakuointilennon ja 40 tunnin matkustamisen jälkeen avasin Suomessa puhelimeni. Erehdyin avaamaan myös minulle tuntemattoman henkilön laittaman Messenger-viestin, jossa pyydettiin apua koronarokotteen saamiseksi. Olin jo vastaamassa miten rokotteille voi päästä, kun viestien sävy muuttui pilkalliseksi ja minua kehotettiin ottamaan se sadaskin zombi-rokotteeni ihan itse.

Polarisaatio ja keskustelukulttuurin käyttäytymissääntöjen rapautuminen ovat varmasti alkaneet jo ennen koronapandemiaa. Kriisiaika ja erityisesti sen pitkittyminen ovat kuitenkin johtaneet siihen, että kaikilla ei pinna kestä ja oma turhautuminen purkautuu somessa, keskustelupalstoilla, virkamiespalautteissa ja joskus ihan julkisissa tilanteissa. Retoriikka, joka hajottaa ja eriyttää, on äänekästä – mutta onko se siltikään enemmistön ääni?

Rutger Bregman on kirjoittanut 400 sivua todistusaineistoa ihmisen ja ihmiskunnan taipumuksesta hyvyyteen kirjassaan Hyvän historia. Steven Pinker jaksoi kirjoittaa vielä 800 sivua lisää samasta aiheesta. Elämme rauhanomaisinta aikaa ihmiskunnan historiassa ja todistusaineen perusteella ihmiset pyrkivät hyvään silloinkin se tarkoittaa luopumista omasta edusta – mutta trumppaantunut keskustelu antaa arkipäivässä toisen kuvan. Mikä sitten on totuus?

Viestinnässä ja kommunikaatiossa totuus on yksinkertainen – äänekkäimpien ääni kuulu ja hiljaiset jäävä paitsioon. Kärkimäärä, jos järkikään, ei aina määrää, eikä enemmistön mielipide ole välttämättä se, mikä on eniten esillä. Voikin kysyä, olisiko helpompi vain jättäytyä sivuun ja suojautua siten epäasialliselta arvostelulta tai persoonaan kohdistuvalta huutelulta, johon asiat niin usein tuntuvat etenevän? Onko keskustelulla väliä ja voimmeko kulkea ohi ääripäiden taittaessa sanan ja joskus lihankin peistä?

Itse ajattelen, että keskustelulla on väliä. Itse asiassa se on kaikki mitä voimme tehdä ja mitä meidän kuuluu tehdä. Keskustelu ei ole yksinpuhelua, vaan se pitää sisällään määritelmässään myös kuuntelun. Keskustelu ei aina tarkoita yksimielisyyttä, mutta usein se tarkoittaa ymmärrystä ja lähes aina tiedon lisäämistä puolin ja toisin. Keskustelu ei tarkoita, etteikö oikeuden, faktojen, inhimillisyyden tai vaikkapa tieteen puolesta pidä nousta ylös ja vastustaa selkeää vääryyttä. Kaikki ei ole harmaan äärettömiä sävyjä, joskus on jäljellä vain oikein ja väärä. Äänettömienkin on joskus avattava ääneensä, jotta mielikuva yhteisestä tahtotilasta ja käsityksestä oikeasta ei vääristy polarisaation kakofoniassa. Joskus oikean asian puolesta on oltava siihen valmis.

Poikkeavassa kuormituksessa päädyin itselleni poikkeavasti blokkaamaan alun epäasiallisen viestittelijän. Jälkikäteen harmitti, sillä samalla blokkasin mahdollisuuden keskusteluun – ainoaan tapaan rakentaa muuta kuin muuri. Keskusteluun ei kannata lähteä valmiiksi agitoituneena, mutta siihen voi sopia paremman ajan ja paikan. Seuraavaa mahdollisuutta en halua menettää.