Tämä näyttely syntyi paikasta, jota rakastin. Yhteisöstä, jonka piti olla rentoutumista ja iloa, mutta josta tuli paikka, jossa opin pienentämään itseäni.
Siellä oli sääntöjä kaikille muille paitsi joillekin. Sai väistää, odottaa vuoroaan, katsoa sivusta – kunhan ei sanonut mitään ääneen. ”Älä nyt pilaa tunnelmaa” painoi enemmän kuin mikään suora loukkaus olisi painanut.
Kun lopulta tein ratkaisuni ja luovuin osastani, tapahtui jotain, johon en ollut varautunut: samalla hetkellä kun allekirjoitin paperit, katosivat myös ihmiset, joita olin luullut ystävikseni. Se hiljaisuus oli äänekkäämpää kuin mikään sana.
Nämä teokset ovat se, mitä en silloin osannut ja saanut sanoa ääneen. Ne eivät ole syytös ketään yksittäistä kohtaan – ne ovat kutsu meille kaikille. Aikuisten yhteisöissä kiusaaminen ei aina näytä kiusaamiselta. Se näyttää hiljaisuudelta, hymyiltyiltä kasvoilta ja lauseilta kuten ”älä ota sitä niin vakavasti”.
Toivon, että joku näiden teosten äärellä tunnistaa oman kokemuksensa – ja rohkaistuu sanomaan sen ääneen, sen sijaan että nielee sen ja itkee itsensä uniin.
