Syyskuussa musiikin luokassa alkoi tapahtumaketju, joka päättyi Hämeenlinnan Linnanpuiston lavalle

Meillä oli musiikin valinnainen kurssi, jossa oli jopa pienen Hauhon yläkoulun mittakaavan mukaan hyvin vähän oppilaita – vain viisi. Sellaisessa porukassa oli turvallista laulaa ja kokeilla erilaisia juttuja, joista osasta tuli sitten esityksiä koulun juhliin. Pienessä ryhmässä opettaja ehti myös auttamaan jokaista henkilökohtaisesti.

Prinsessa syntyi tämän kurssin ansiosta. Opettajalla oli aamunavausvuoro, ja hän pyysi meiltä jonkinlaista esitystä. Aamunavaus osuisi aivan lähelle tyttöjen päivää, joten esitys voisi olla jotenkin siihen aiheeseen liittyävä. Muutaman käänteen jälkeen tilanne olikin jo se, että lupauduin tekemään sitä varten biisin ja sen jälkeen esittämään sen siellä.

Tyttöjen päivä aiheenani kirjoitin siis kappaleen, joka kertoi tyttönä kasvamisesta, ja annoin sille nimen Prinsessa. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen tekemäni kappale, mutta se oli niistä ensimmäinen, jonka ikinä esitin julkisesti. Omalla tavallaan se tuntui ensimmäiseltä, se tuntui jonkin alulta. Sain siitä esityksestä valtavan paljon kehuja. Vaikka olin laulanut ja kirjoittanut lauluja pienestä asti, en ollut tätä ennen oikeastaan ajatellutkaan niiden esittämistä julkisesti. Siitä huolimatta sanoin kyllä, kun kouluni nuorisotyöntekijä tuli esityksen jälkeen juttelemaan minulle ja kysymään, kiinnostaisiko minua esiintyä keväällä Tunnit täys! -festivaalissa.

Asia jäi siihen moneksi kuukaudeksi. Vuoden vaihtuessa seisoin kavereideni kanssa jään päällä käymässä läpi toiveitamme tulevalle vuodelle. Jostakin syystä mainitsin tästä asiasta ja sanoin, että se ei todennäköisesti koskaan toteudu. Kaverini kannustivat minua palaamaan asiaan.

Joten niin minä tein. Sain nuorisotyöntekijältä sähköpostiosoitteen ja ohjeen esittäytyä ja kertoa haluavani esiintyä. Siinä kohtaa ajattelin, että yhdellä sähköpostilla ei voi mitään hävitäkään. Esittäydyin, kerroin kuulleeni mahdollisuudesta esiintyä ja olevani siitä kiinnostunut.

Yksi sähköpostiviesti muuttui useammaksi. Yhtäkkiä asiat tuntuivat menevän nopeasti. Kyllä, minä ihan todella esiintyisin, ja siihen liiittyi monta pientä asiaa. Kuka minua säestäisi? Oliko minulla taiteilijanimeä? Kuka ottaisi minusta kuvan somea varten? Eräänä iltana laitoin puolipaniikissa viestiä kaverilleni ja sanoin, että nämä ovat nyt käsittäneet väärin, ne luulevat saavansa jonkun ihan oikean artistin esiintymään, mutta minähän olen vain minä.

Samaan aikaan yhdeksännen luokan kevät eteni. Tuntui, että joka viikko saavutettiin jokin uusi askelmerkki. Koko vuoden päättämättömyyden jälkeen täytin yhteishaun ja tunsin itseni helpottuneeksi, kun suunnitelma seuraavasta syksystä oli vihdoinkin valmis. Opettajat alkoivat puhua päättöarvosanoista ja lopputöistä.

Kaiken tämän keskellä minä kirjoitin. Yleensä kirjoitan paljon runoja, mutta nyt takaraivossani jyskytti koko ajan tietoisuus tulevasta esityksestä ja siitä, että settilista pitäisi saada kokoon. Runot tulivatkin nyt ulos lauluina. Ne kertoivat kasvamisesta, aluista ja lopuista.

Huhtikuussa oli palaveri esitykseeni liittyen. Pieniin kysymyksiin alkoi löytyä vastauksia. Valitsin taiteilijanimen sointuilona. Minulle esitettiin idea siitä, että kirjoittaisin tämän tekstin kertoakseni tästä matkasta. Samassa palaverissa nousi pöydälle toinenkin idea: voisinko tulla esiintymään myös kutosluokkalaisille tarkoitettuun yläkouluun siirtymiseen liittyvään tapahtumaan?

Suostuin siihen, ja sovimme, että esittäisin siellä kaksi biisiä. Valitsin KUUMAAn Valmiit sekä oman biisini Prinsessan, jonka syytä tämä kaikki oikeastaan oli. Iltaisin harjoittelin näitä biisejä isäni kanssa. Esitys alkoi pikku hiljaa tuntua todelliselta.

Kutosluokkalaisten tapahtumasta päällimäisenä mieleen jäi se, miten nopeasti se oli ohi. Ensin kiipesin lavalle ja hymyilin yleisölle, ja silmänräpäyksen päästä molemmat biisit olikin jo laulettu. Palasin sen jälkeen kouluun pää pyörällä, mutta iloisena.

Isäni sovitti, soinnutti ja tarpeen tullen myös sävelsi biisejäni. Kutosten messujen jälkeen käänsimme katseemme kohti Tunnit täys! -tapahtumaa. Veljeni värvättiin soittamaan sähkökitaraa. Harjoittelimme joka ilta. Huomasin olevani yhä enemmän ja enemmän innoissani, mutta edelleen odottelin, koska alkaisin toden teolla jännittää.

Jännitys iski edellisenä päivänä ja oli hallitseva. Enää ei ollut tehtävissä mitään. Pakko oli vain odottaa ja yrittää olla häiritsemättä muita omalla silminnähtävällä levottomuudellani.

Päättäripäivänä Linnanpuistossa oli kylmää ja tuulista. Anin keikka oli ennen minua, ja niinpä olin yleisössä kuuntelemassa sitä kahden kaverini kanssa. Biiseistä suurin osa meni ohi korvieni. Ainoa ajatus päässäni oli, että kohta minä olen tuolla lavalla.

Kun juontajat toivottivat minut tervetulleeksi ja kävelin lavalle, jännitys haihtui. Ihmiset taputtivat ja eturivistä minulle hymyili täysin tuntematon tyttöjoukko.

Esiintyminen ei ole ikinä ollut vaikeaa minulle. Olin ajatellut, että tällä kertaa se tuntuisi erilaiselta, koska en ole koskaan ennen tehnyt mitään tällaista. Heti astuessani mikin ääreen tunsin kuitenkin olevani oikeassa paikassa. Oli ihanaa päästä esittämään biisejäni yleisölle. Sanat, jotka lähtivät omasta päästäni, jotka kirjoitettiin hätäisesti kuitin taakse bussissa tai matikanvihkoon kesken tunnin, syttyivät nyt eloon, kun sain laulaa ne ääneen.

Tarina alkoi siis Prinsessa-kappaleesta ja yläkoulun aamunavauksesta. Nyt viiden biisin settini päättyi tuohon samaan kappaleeseen. Sen on tullut minulle tutuksi ja rakkaaksi tänä aikana, ja siitä olen myös saanut kaikkein eniten kehuja.

Oliko kenties paras kesänaloitus ikinä, kirjoitti minulle kaverini, kun viestittelin hänen kanssaan esiintymisestä seuraavana päivänä ja kerroin kokemuksestani. Siihen kysymykseen on tietenkin vain yksi vastaus – mutta taidan jättää sen jokaisen lukijan itse keksittäväksi.

Kuvat: 4k-media